Minusta

Tarvitsetko kuvaajaa häihin tai muihin juhliin? Haluatko itsestäsi upean kuvan valitsemassasi miljöössä tai studiomaisemman potretin? Etsitkö kuvaajaa taideprojektiin tai teatteriryhmän promokuvia ottamaan?

Ota yhteyttä! Olen vahvimmillani dokumentaarisena valokuvaajana sekä henkilökuvauksessa, mutta lähden mielelläni mukaan erilaisiin projekteihin.

Asun Turussa, mutta kuljen julkisen liikenteen sallimissa rajoissa ympäri Suomea.

–––––––––––––––––––––––––––––––

Please contact me with possible work offers as well as co-operations with artists, dancers, musicians, etc. I’m on my comfort zone while doing documentary photography (theatre, event, ceremony, wedding) and portraits, but I’m open for any suggestions!

––––––––––––––––––––––––––––––––

Olen 25–vuotias ja kuvannut kohta yhdeksän vuotta.

Lukion ekan luokan pakollisella kuviksenkurssilla tein tehtävän valokuvaten, koska ajattelin, etten oo yhtään luova enkä halua ainakaan tehdä käsilläni mitään. Kuvatessa ei kuitenkaan tarvii kun painaa nappia.
En erityisesti panostanut itse tehtävään, mutta kuvasin tunneilla muita opiskelijoita ja niitä kuvia katsoessaan opettaja sanoi, että mun kannattaisi jatkaa kuvaamista. Silloin, 16-vuotiaana mä kuulin ensimmäistä kertaa, että joku muu kuin mun äiti sanoi mua luovaksi.

Jouluna sain lahjaksi kameran, ja seuraavana syksynä aloin kuvaamaan lukion musikaalin treenejä, ja siitä se sitten lähti. Lukion jälkeen pääsin Lahden kansanopiston valokuvalinjalle, joka antoi hyvät edellytykset ammatilliselle toiminnalle, ja tää taitaa olla mun neljäs vuosi ammattimaisesti toimien, toistaiseksi kevytyrittäjänä. Seuraavaksi edessä on oman yrityksen perustaminen ihan lähitulevaisuudessa.

Aluksi kuvasin opiskelijateatterin lisäksi pääasiassa kavereita ja äitiäni, ja aika nopeasti huomasin, miten paljon kuva vaikuttaa ihmisen minäkuvaan ja itsetuntoon. Samaan aikaan törmäsin Miina Savolaisen voimauttavan valokuvan menetelmään, tutkin sitä niin paljon kun omatoimisesti pystyin ja puolitahattomasti otin aika paljon vaikutteita mun omaan työskentelyyn. Vuosia myöhemmin, viime kesänä tapasin ja kuvasin Miinan omaan projektiini. Me käytiin myös syömässä ja oli tosi outoa ja siistiä päästä puhumaan siitä, kuinka paljon hänen kehittämänsä menetelmä on muovannut mun ammatillisuutta ja suhdetta valokuvaan ylipäätään.

Mä uskon, että jokaisesta saa hyvän kuvan, kaikissa on jotain pysähtymisen ja näkemisen arvoista. Ja jokaisella on oikeus määritellä se, miten ne haluavat tulla nähdyksi, ihan sama onko kyseessä hää- tai mainoskuvaus, haluan aina, että kuvassa esiintyvä on näkemäänsä tyytyväinen.

Valokuva on myös huikea tiedonvälityksen työväline, sillä voi tutustuttaa ihmisiä ennestään vieraaseen aiheeseen ja esimerkiksi murtaa ennakkoluuloja. Muotokuva on hirveän tehokas ja mä haluan uskoa, että kun tietää tarpeeksi, ei voi enää vihata.

Tein vuoden mittaisen projektin, jossa kuvasin eritaustaisia suomalaisia mahdollisimman riisuttuina, ilman meikkiä, pääasiassa luonnonvalossa ja ilman kuvankäsittelyä. Pyysin jokaista mallia vastaamaan myös kolmeen kysymykseen: mistä pidät itsessäsi, mistä pidät Suomessa ja mitä haluaisit muuttaa Suomessa. Projektin tavoitteena oli näyttää kuvia katsoville niissä esiintyvien inhimillisyys, sekä kiinnittää huomio siihen, että me ollaan kaikki saman arvoisia, ja sen pitäisi toteutua myös käytännössä ihmisen taustasta riippumatta. Projekti oli myös mulle itselleni huikea kasvuprojekti, jota haluaisin myöhemmin, paremmin levänneenä jatkaa jossain muodossa.

Viime kesänä törmäsin artikkeliin, jossa puhuttiin afantasiasta eli siitä miten joiltain ihmisiltä puuttuu kyky nähdä mielikuvia. Todella monet asiat tekstissä tuntuivat tutuilta, ihan kuin olisin kirjoittanut ne itse tai joku olisi nähnyt mun mieleen. Tää oli jollain tapaa käänteentekevä hetki. Olin pitkään ajatellu, että oon vaan huono tai en riittävän luova, koska en osannut suunnitella kuviani etukäteen enkä koskaan ihan saanut kiinni mitä tarkoitettiin kun puhuttiin mielikuvista ja mielikuvittelusta. Ahdistuin myös siitä, jos mua pyydettiin kuvailemaan mitä halusin kuvata tai pyydettiin kuvaamaan jokin menneisyydessä tapahtunut asia visuaalisesti. Aiemmin ajattelin, että mielikuva oli kielikuva, tapa sanoittaa ajatusprosessi. Ajattelin, että muidenkaan ihmisten mielikuvat eivät ole vahvoja kuvia tai videoita muistoissa. Näistä eroista ei juurikaan puhuta ja harvemmin arjessa tulee vastaan tilanteita, joissa luonnostaan alettaisiin puhua siitä mitä ihmiset näkevät mielessään, tai miten itse ajattelee. Kun tajusin, että on olemassa ihmisiä, joiden aivot kykenevät rakentamaan kuvallisia tapahtumasarjoja tai muistamaan tilanteita ja asioita kuvina, olin hämmentynyt ja musta tuntui siltä, että multa todella puuttuu jotain. Puhuin ihmisten kanssa erilaisista hahmotustavoista, ja luin afantasiasta lisää.

Nyt se ei enää tunnu vaan puutteelta, vaan on erilainen ja mulle luontainen tapa jäsentää ja hahmottaa maailmaa. Se ei myöskään missään nimessä ole este mun valokuvaajuudelleni. Kuvaan asioita joita näen ja vihdoin ymmärrän, miksi nimenomaan dokumentaarinen, ja myös mallilähtöinen kuvaaminen on mulle kivaa ja helppoa. Mä reagoin kuvaajana asioihin, joita tapahtuu mun ympärillä ja uskon, että mun katse löytää just tämän afantasiankin takia paljon sellaista, mikä jää monelta huomaamatta, koska mä en editoi kuvaa etukäteen, enkä siksi etsi siitä todellisuudesta juttuja jotka vastaa mun mielikuvaa, joka tuntuu olevan ongelma joillekin kuvaajille.

Valokuva on mulle tapa hahmottaa maailmaa, luoda muistoja ja ennen kaikkea kertoa tarinoita.